Sukututkimus on harrastus, jossa kohde ei karkaa. Menneiden aikojen ihmisten tiedot säilyvät arkistoissa ja ne ovat vielä seuraavienkin tutkijapolvien löydettävissä. Ja ilmeisesti välineistökin paranee koko ajan. Tästä seuraa harhainen tunne, että laiskuuteensa vedoten voi mitä tahansa jättää myöhemmin tehtäväksi.

Tulipa otettua kouriintuntuvasti itseä niskasta kiini. Kolmella puhelulla sain yhteyden kolmeen sellaiseen pikkuserkkuuni, joista tiesin vain nimen. Yhden löysin henkilökohtaisesti ja kahteen syntyi yhteys heidän lastensa kautta. Korkeaan ikään ehtineitä ihmisiä ei ole aina järkevääkään lähestyä ihan suoraan, tulee tunnekuohuja. On kokemuksia tästäkin.

Kun siis nyt kerään aineistoa toiseen sukukirjaani, niin en ole vielä törmännyt sukulaisteni penseyteen. Nämäkin sukulaiseni käsittävät olevansa tavallisia työtätekeviä suomalaisia, joilla on itsetunto kunnossa, mutta he tunnistavat silti oman luokka-asemansa. (En keksi tähän parempaa termiä.)

Minua kannustaa tavattomasti, kun sukulaiseni sanoo suoraan tyytyväisyytensä, että hänenkin suvustaan ja perheestään ollaan kiinnostuneita, että meistä tehdään sukukirja!

Vaimo palasi viikon kylpylälomaltaan levänneenä ja virkistyneenä. Tuntuu hyvältä, kun molempien kunto on enimmäkseen tallella, ei ole tarvetta olla edes osa-aikaisesti vahtimassa, että miten toinen selviytyy.