Meni näköjään kuukausi, ettei tullut käytyä täällä. Aloin miettiä, että onko asioiden puolijulkisessa muistiin merkkaamisessa mitään järkeä! Ehkäpä on, koska taas sormet ovat näppäimistöllä.

Sukututkimukseni on juuri nyt kahdella tavalla nalkissa. Tekisi míeli selvittää Kalajoella eläneiden esivanhempieni tilannetta ajassa tännepäin ja taaksepäin. Jätin kauan sitten kirjastoon mikrokorttitilauksen, mutta samoista korteista oli samanaikaisesti pari muutakin kiinnostunutta. Raution voisin ottaa käsittelyyn, mutta se selviää aikanaan.

Isompi ongelma tuli kun pari tutkijaystävääni osoitti minulle ristiriidan omissa ja eräiden muiden tutkimustuloksissa. Isoisäni ensimmäinen vaimo on taustoineen perkattava uudestaan. Joku on aina oikeilla jäljillä, muut korjaavat tuloksiaan. Aika näyttää, mutta kovin pitkään tässä ei voi odottaa. Ja Nivalan kortitkin ovat menossa.

Politiikan rintama vyöryy hyvin eteenpäin. Antin kampanja kiinteytyy, väkeä ja erikoisesti osaavaa ja tekevää väkeä ilmaantuu vapaa-ehtoistyöhön. Suuri tai ongelma yleensä tulee olemaan, että miten etenkin nuorempi väki kokee vallitsevan noususuhdanteen huumassa tarpeen olla varautunut paphempaankin. Kansalaisten luottamus demareihin on aina ollut korkeimmillaa, kun ollaan rähmitty syvässä lamassa. Kun sieltä on päästy nousuun kovalla työllä, niin kyllä sitten on kiinnostusta potin jakamiseen ja ollaan jouduttu uudelle kierrokselle.

Ja loppuun pieni gallup: Jyrki Katainen ilmoitti lööppilehdessä löytäneensä itseltään korvat. Mutta mikä on seuraava mainostoimiston laatima löytö; a) korvat ovat pikaisen pesun ja etenkin kuivauksen tarpeessa b) tulee ilmoitus seuraavasta löytyneestä ulkonevasta ruumiinosasta.

Ikävuosista huolimatta minulla on jäänyt vähemmälle omien tekstieni julkinen esittäminen. On toki harrastettu lehtikirjoittelua nimellä ja nimimerkillä, mutta se on suojaverhon takaa viisastelua.

Naapurikylällä oli viikonlopun mittainen sukututkijoiden tapahtuma, jota myös alan suurimmaksi Suomessa järjestettävistä mainitaan. Näytteilleasettajia oli jotain 70 looshia. Suurin osa omia tutkimustuloksia esitteleviä, osa kaikkea apuvälinettä yms. esilletuovaa yhteisöä.

Jouduin jo keväällä antamaan suostumuksen, että tulen esittelemään omaa aikaansaannostani, sukukirjaani, parin vastaavan tuotoksen tehneen kanssa. Alkuperäinen ajatuksemmme oli, että emme keskity saamiimme sukututkimustuloksiin eikä kirjan sisältöön vaan siihen prosessiin, jolla ajatus toteutettiin. Me jokainen olimme toteuttaneet tuloksemme omin päin, omasta päästä, omalla kustannuksella.

Oli mielenkiintoista huomata miten paljon kouluttautuneet, oppineet ja sivistyneet ihmiset aristelivat sanoen, että miten minä voisin mitään julkaista, kun minä en tiedä kaikkea, en edes riittävästi perheestäni, isovanhemmistäni jne. Meillä kolmella oli heille yhteinen vastaus: tee oma kirjasi, kerro mitä tiedät, jätä pois epävarmat ja juoruilevat jutut. Tee OMA KIRJA.

Ehkä saimme muutaman rohkaistumaan. Omat hienoimmat kokemukseni ovat tulleet silloin, kun kysellessäni tietoja kirjaani (nyt toiseen) minulle on vastattu, että onpa hyvä että minunkin suvustani kirjoitetaan. Minä tulkitsen tämän kertovan pyrkimyksestä yhteisöllisyyteen, halusta kuulua johonkin, olla jäsenenä yhteisössä.

Millainen on eläkkeensaajan 'melkein lepopäivä'? No se on sellainen, että illan tullen ei ole oikein tyytyväinen tekemisiinsä, mutta ei pahemmin valitakaan. Jos nyt olisi jotenkin huono omatunto, niin sen voisin selittää uhkaamassa olleella flunssanalulla.

Viikonloppuna on suuri sukututkijain tapaaminen, jonne menen parin vanhan toverini kanssa. Olemme valmistautuneet kertomaan miten omakustannekirjan voi tehdä. Tapahtuman päävastuullinen järjestäjä houkutteli minut, sanoi jokaisella olevan unelma omasta kirjasta ja niin se varmaan on. Unelma muuttuu todemmaksi, jos siihen saa konkreettisen mallin, näytön, että tavalliset ihmiset onnistuvat siinä, kuin ammattilaisetkin.

Toinen iso projektini tähtää maaliskuun 18. päivän iltaan. Silloin selviää millaisen kokoonpanon eduskunta saa ja millaisia kasvoja siellä liikkuu. Ehdokkaani on 24 vuotias mies Antti Lindtman, jolla on menestymisen emmeet matkassa. Meitä on jo yli sata, jotka olemme lujasti myös tekemässä hänestä kansanedustajaa.

Sukututkimus on harrastus, jossa kohde ei karkaa. Menneiden aikojen ihmisten tiedot säilyvät arkistoissa ja ne ovat vielä seuraavienkin tutkijapolvien löydettävissä. Ja ilmeisesti välineistökin paranee koko ajan. Tästä seuraa harhainen tunne, että laiskuuteensa vedoten voi mitä tahansa jättää myöhemmin tehtäväksi.

Tulipa otettua kouriintuntuvasti itseä niskasta kiini. Kolmella puhelulla sain yhteyden kolmeen sellaiseen pikkuserkkuuni, joista tiesin vain nimen. Yhden löysin henkilökohtaisesti ja kahteen syntyi yhteys heidän lastensa kautta. Korkeaan ikään ehtineitä ihmisiä ei ole aina järkevääkään lähestyä ihan suoraan, tulee tunnekuohuja. On kokemuksia tästäkin.

Kun siis nyt kerään aineistoa toiseen sukukirjaani, niin en ole vielä törmännyt sukulaisteni penseyteen. Nämäkin sukulaiseni käsittävät olevansa tavallisia työtätekeviä suomalaisia, joilla on itsetunto kunnossa, mutta he tunnistavat silti oman luokka-asemansa. (En keksi tähän parempaa termiä.)

Minua kannustaa tavattomasti, kun sukulaiseni sanoo suoraan tyytyväisyytensä, että hänenkin suvustaan ja perheestään ollaan kiinnostuneita, että meistä tehdään sukukirja!

Vaimo palasi viikon kylpylälomaltaan levänneenä ja virkistyneenä. Tuntuu hyvältä, kun molempien kunto on enimmäkseen tallella, ei ole tarvetta olla edes osa-aikaisesti vahtimassa, että miten toinen selviytyy.

Viikko nimittäin. Kaksi iltapäivää kirjastossa. Ei lehtien lukua vaan mikrokorttien selaamista. Siellä on nyt käyty seitsemän kertaa etsien äidin äidin sieviläisiä taustoja perhe perheeltä taaksepäin ja tultu sieltä jokaista sisaruksen haaraa tännepäin. Muutama perhe tosin katoaa, mutta aikaneen nekin kävelevät vastaan. Kyseisestä seurakunnasta on 224 korttia, jokaisessa n. 24 kirjan aukeamaa.

Riemullisin tapahtuma oli, kun minulle ratkesi ääiä:n tausta. Hän oli lapsena muuttanut Ruuttulana perheensä matkassa pois. Perhe päätyi Saloisiin, jossa sukunimi vaihtui pariin kertaan ja aikuistuttuaan tyttö palasi uudella Hannila-nimellä takaisin kotikylälleen ja avioitui siellä. Mutta tämä oli ollut arvoitus minua etevämmillekin sukututkijoille. Piti vaan saada riittävän pitkä sarja rippikirjoja samanaikaiseen tarkasteluun.

Sukututkimuksen suuri virhe, miltei raskauttava rikos on jättää sukuun tulleiden miniöiden ja vävyjen taustat tutkimatta. Pahimmillaan tämä näkyy silloin, kun vaivaudutaan katsomaan vain pojat ja niistäkin elämässään parhaiten menestyneet.

Minulla ei ole tätä tuskaa. Vaikuttavat olleen joten kuten menestyneitä talollisia ja uudistilallisia. Monen kohdalla kyseessä on ollut selviytymiskamppailu. Mutta koska tätä nyt kirjoitan, niin esivanhempani ovat kamppailuissa selviytyneet ainakin siihen saakka, että saivat lapsen aikaiseksi. Pidän itseäni siten ainutkertaisena, että olemassaoloni ei olisi mahdollista muuten, kuin omien esipolviketjujeni jatkeena. Tätä teemaa olen käsitellyt muissa yhteyksissä.

Toinen viikkoa hallinnut ajankulu on ollut erilaisten esitteiden ja mainosmateriaalien värkkääminen. Mielenkiintoista hommaa, etenkin kun sitä vapaa-ehtoistyönä tehdessään huomaa hyödyttävänsä niitä ihmisiä ja organisaatioita, joiden hyväksi kuitenkin toimisi.