Viikko nimittäin. Kaksi iltapäivää kirjastossa. Ei lehtien lukua vaan mikrokorttien selaamista. Siellä on nyt käyty seitsemän kertaa etsien äidin äidin sieviläisiä taustoja perhe perheeltä taaksepäin ja tultu sieltä jokaista sisaruksen haaraa tännepäin. Muutama perhe tosin katoaa, mutta aikaneen nekin kävelevät vastaan. Kyseisestä seurakunnasta on 224 korttia, jokaisessa n. 24 kirjan aukeamaa.

Riemullisin tapahtuma oli, kun minulle ratkesi ääiä:n tausta. Hän oli lapsena muuttanut Ruuttulana perheensä matkassa pois. Perhe päätyi Saloisiin, jossa sukunimi vaihtui pariin kertaan ja aikuistuttuaan tyttö palasi uudella Hannila-nimellä takaisin kotikylälleen ja avioitui siellä. Mutta tämä oli ollut arvoitus minua etevämmillekin sukututkijoille. Piti vaan saada riittävän pitkä sarja rippikirjoja samanaikaiseen tarkasteluun.

Sukututkimuksen suuri virhe, miltei raskauttava rikos on jättää sukuun tulleiden miniöiden ja vävyjen taustat tutkimatta. Pahimmillaan tämä näkyy silloin, kun vaivaudutaan katsomaan vain pojat ja niistäkin elämässään parhaiten menestyneet.

Minulla ei ole tätä tuskaa. Vaikuttavat olleen joten kuten menestyneitä talollisia ja uudistilallisia. Monen kohdalla kyseessä on ollut selviytymiskamppailu. Mutta koska tätä nyt kirjoitan, niin esivanhempani ovat kamppailuissa selviytyneet ainakin siihen saakka, että saivat lapsen aikaiseksi. Pidän itseäni siten ainutkertaisena, että olemassaoloni ei olisi mahdollista muuten, kuin omien esipolviketjujeni jatkeena. Tätä teemaa olen käsitellyt muissa yhteyksissä.

Toinen viikkoa hallinnut ajankulu on ollut erilaisten esitteiden ja mainosmateriaalien värkkääminen. Mielenkiintoista hommaa, etenkin kun sitä vapaa-ehtoistyönä tehdessään huomaa hyödyttävänsä niitä ihmisiä ja organisaatioita, joiden hyväksi kuitenkin toimisi.