Ikävuosista huolimatta minulla on jäänyt vähemmälle omien tekstieni julkinen esittäminen. On toki harrastettu lehtikirjoittelua nimellä ja nimimerkillä, mutta se on suojaverhon takaa viisastelua.

Naapurikylällä oli viikonlopun mittainen sukututkijoiden tapahtuma, jota myös alan suurimmaksi Suomessa järjestettävistä mainitaan. Näytteilleasettajia oli jotain 70 looshia. Suurin osa omia tutkimustuloksia esitteleviä, osa kaikkea apuvälinettä yms. esilletuovaa yhteisöä.

Jouduin jo keväällä antamaan suostumuksen, että tulen esittelemään omaa aikaansaannostani, sukukirjaani, parin vastaavan tuotoksen tehneen kanssa. Alkuperäinen ajatuksemmme oli, että emme keskity saamiimme sukututkimustuloksiin eikä kirjan sisältöön vaan siihen prosessiin, jolla ajatus toteutettiin. Me jokainen olimme toteuttaneet tuloksemme omin päin, omasta päästä, omalla kustannuksella.

Oli mielenkiintoista huomata miten paljon kouluttautuneet, oppineet ja sivistyneet ihmiset aristelivat sanoen, että miten minä voisin mitään julkaista, kun minä en tiedä kaikkea, en edes riittävästi perheestäni, isovanhemmistäni jne. Meillä kolmella oli heille yhteinen vastaus: tee oma kirjasi, kerro mitä tiedät, jätä pois epävarmat ja juoruilevat jutut. Tee OMA KIRJA.

Ehkä saimme muutaman rohkaistumaan. Omat hienoimmat kokemukseni ovat tulleet silloin, kun kysellessäni tietoja kirjaani (nyt toiseen) minulle on vastattu, että onpa hyvä että minunkin suvustani kirjoitetaan. Minä tulkitsen tämän kertovan pyrkimyksestä yhteisöllisyyteen, halusta kuulua johonkin, olla jäsenenä yhteisössä.